top of page

ANNE – Superhero

 

Earth. The feel of soil on the skin. It’s balanced, alive. Steam fills

the lungs. Anne calms down. The surrounding land and plants

stand out. Anne tries, however, to close her mind to all those that

have a message to send, needs and hopes. You must not drift into

caring, drown in timeless space. Your desires and those of others

may get mixed up. Now you must rest, let it gather strength. You

must try to remember that it is separate, Anne has made it get

used to her. But it’s separate! We’re not as one, and I’m not it.

Anne’s the one who did it. Anne needed mushrooms. Me, Anne

… I’m a separate individual with my own plans and needs. Anne

sinks into her thoughts and at the same time, unnoticed, her

connection to the mycelium strengthens.

She no longer recognises species, or names, or anything, however

hard she tries. She only recognises and feels them, annoyingly.

Without scientific names there’s no return to normality.

True, it looks like that’s not possible anyway. Everything’s different.

As if one was another person. It may not be coincidental

that she stops to rest just now and in this place. A few hundred

metres from here is a new clearing which sends out all kinds of

signals. Overwhelming. I could at least try to enjoy myself, choose

a complex spot with an abundance of species, in which fellow

creatures manage their relations evenly. There’s a powerful smell

of plants under stress.

Now is the last chance to get free! One should leave. There’s

so much to do. The air’s humid. The skin’s clammy and slippery.

Collapsed metabolic waste has grown on Anne’s thigh

– as the disease exits from the organs. Recently tiny electric

impulses have been felt throughout the body. Anne knows that

then she can really move. You could now say that the slime

mould is in its vegetative stage. The whole body feels its powerful

rhythmic flow. It also affects the blood pressure. This

time Anne has not eaten lettuce. The last time at this stage

her skin went greenish.

But now one should somehow go! The flow can stop. One

should not get stressed, it could ruin everything. The air’s still

humid. There’s a plastic bag of damp towels, bottles of drink and

sprays in the rucksack. Anne’s dressed in a thick black skirt over

black trousers. Light can’t penetrate her skin – there. There’s a

rag soaked in corn starch jelly taped to her thigh. Nothing should

accelerate the development of the sporangium. For then it would

be necessary to stay in the forest.

 

 

Anne is a mycologist from Helsinki. She’s a sensible, fortyyear-

old woman who enjoys her own company. Some time

ago Anne learned that she was very ill. There was no time left

for treatment. There was only time. Anne was accustomed

to working. Her illness drove her to work without hope, to

seek new directions.

In her work Anne had studied how mushrooms adapt to

poisons and actually use them as a source of nutrients. In a

serious vein she recalled the story of how a robot camera had

been placed inside the Chernobyl reactor. The inner surface,

which had been assumed to be empty and dead, was shown

to be completely covered in black slime. Research showed

that the slime lived directly on radiation.

As the disease spread Anne combined her knowledge

of the mycelia as the basis of forest life, intermediaries –

perhaps even carers, to their ability to carry nutrients and

degrade. Now new knowledge floods in about how mushrooms

clean the soil of toxicants as well as in the search for

materials to replace plastic. Anne continued her interest in

the ability of myxomycetes to move and solve problems, remember.

Ultimately everything’s connected to the ability of

the mushroom to adjust to different growth environments.

At the terminal stage of the illness, when her distraught

family prepared to say their farewells, Anne began to behave

oddly. She was no longer reachable. This was interpreted

as a sign of the end. A far longer period had elapsed than

was originally diagnosed. You almost never see her any

more. Once her sister thought she’d bumped into her in the

street, but she wasn’t absolutely certain. The situation was so

strange that she didn’t dare approach her. Surely one should

recognise one’s own sister? But this woman appeared different,

even though it really was Anne.

Apart from the obvious miracle, that she’d been cured,

and alongside all the physical changes, what was special was

the change in her nature. This former nature-loving if rather

routinised car-driving individualist had gradually become

empathetic towards other creatures as well as a student of

them. Goals and other essential things have changed. Her

idea of herself and her relationship to others is in crisis.

Anne’s hair is no longer fair. Ammoniac is one of the

most dangerous chemicals for people like her. She can’t get

used to it – it’s her weakness. Anne has begun to enjoy warm

humid conditions and is happy being offered sugary things.

The sources of deeper enjoyment and feeling good have also

changed. At the beginning of the change, the obvious dependence

on the earth and its associations appeared only as

a compulsory need. Now she feels differently. Anne’s identity

vacillates – the main message of her body and mind is to

secure life: To be of more of a benefit than a hindrance, to

solve the problems of others rather than create them. She

can’t exclude herself from anything. Beauty has begun to

surround her.

 

translation Michael Wynne-Ellis

First published in N = 000° - by Kari Huhtamon taidesäätiö and EMMA, 2014 

ANNE – supersankari

 

Maa. Multa tuntuu iholla. Se on tasapainoista, elävää. Höyryt

virtaavat keuhkoihin. Annen olo hiljenee. Ympäröivä maa ja kasvit

tulevat esille. Anne kuitenkin yrittää sulkea mielen kaikilta

niiltä, joilla olisi nyt viestejä lähetettävänä, tarpeita ja toiveita.

Ei saa ajatua välittämään, uppoutua ajattomaan tilaan. Omat ja

muiden halut voivat sekoittua. Nyt pitäisi vain levähtää, antaa

sen kerätä voimaa. Pitää jaksaa muistaa, että se on erillinen.

Anne on sen itse itseensä totuttanut. Mutta se on erillinen!

Emme ole yhtä, enkä minä sitä. Anne on se, joka teki teon. Anne

tarvitsi sientä. Minä, Anne...olen erillinen yksilö, jolla on omia

suunnitelmia ja tarpeita. Anne vaipuu aatteisiinsa ja samalla,

huomaamatta, yhteys rihmastoon voimistuu.

Hän ei enää tunnista lajeja, ei nimiä, ei mitään, vaikka kuinka

ponnistelisi. Hän vain tunnistaa ja tuntee ne, harmittaa. Ilman

tieteellisiä nimikkeitä ei ole paluuta arkeen. Tosin elämän

palautuminen ennalleen ei muutenkaan taida olla mahdollista.

Kaikki on nyt toisin. Aivan kuin olisi eri ihminen. Ei taida olla

sattumaa, että hän jäi lepäilemään juuri nyt ja tähän paikkaan.

Muutaman sadan metrin päässä on tuore hakkuuaukea ja sieltä

kantautuu monenlaisia signaaleja. Ylitsevyöryvää. Voisin edes

yrittää nauttia, valita monimutkaisen lajirikkaan kohdan, jossa

kanssaolijat hoitavat yhteyksiään tasaisesti. Täällä kasvien

stressin tuoksu on todella voimakas.

Nyt on viimeinen hetki irtaantua! Pitäisi lähteä. Paljon on

tehtävää. Ilma on kosteaa. Iho on nihkeä ja liukas. Annen reisille

on muodostunut luuhistuneita kuona-ainetuppia - sairaus

poistuu elimistöstä. Pieniä sähköimpulsseja on tuntunut kauttaaltaan

viime päivät. Anne tietää, että silloin hän voi todella

liikkua. Nyt voitaisiin sanoa, että limakko on plasmodivaiheessa.

Koko kehossa tuntuu sen voimakas rytminen virtaus. Sen tuntee

myös verenpaineessa. Tällä kertaa Anne ei ole syönyt salaattia.

Viimeksi samassa vaiheessa kiertoa hänen ihonsa värjäytyi vihertäväksi.

Mutta nyt pitäisi jotenkin lähteä! Virtaus voi pysähtyä. Ei

saa stressata, se voi pilata kaiken. Ilma on toistaiseksi kosteaa.

Repussa on muovikassiin pakattuna märkiä pyyhkeitä, juoma- ja

sumupullot. Anne on pukeutunut mustaan paksuun hameeseen,

jonka alla on mustat housut. Valo ei pääse iholle – siihen. Reiden

laitaan on teipattu maissitärkkelyshyytelöllä kyllästetty riepu.

Mikään ei saisi jouduttaa itiöpesäkkeiden kehitystä. Silloin olisi

pakko jäädä metsään.

 

 

Anne on helsinkiläinen sienitutkija. Omissa oloissaan viihtyvä,

tasainen, neljäkymmentävuotias nainen. Jokin aika

sitten Anne sai tietää olevansa erittäin sairas. Aikaa ei ollut

enää hoidoille. Aikaa vain oli. Anne oli tottunut työhön.

Sairaus ajoi Annen toivottomaan työntekoon, hakemaan

uusia suuntia.

Työssään Anne oli tutkinut eri sienien kykyä sopeutua

myrkkyihin ja lopulta käyttää niitä myös ravinnoksi. Keskittyneesti

hän kertasi tarinaa robottikamerasta, joka oli

lähetetty Tsernobylin reaktoriin sisälle. Tyhjäksi ja kuolleeksi

oletettu sisäpinta osoittautui olevan kauttaaltaan mustan

liman peitossa. Tutkimuksissa huomattiin liman elävän suoraan

säteilystä.

Sairauden edetessä Anne yhdisteli tietojaan sienirihmastojen

toiminnasta metsän pohjana, välittäjinä – ehkä jopa

hoitajina, niiden kykyyn kuljettaa ravinteita ja hajottaa. Nyt

sienistä tulvi uutta tietoa maaperän puhdistamisessa myrkyistä

ja muovia korvaavan materiaalien etsinnässä. Annen

kiinnostus jatkui limasienten kykyyn liikkua ja ratkoa ongelmia,

muistaa. Lopulta kaikki yhdistyi sienten kykyyn tottua

eri kasvualustoihin.

Sairauden loppuvaiheessa, kun etäiseksi jäänyt perhe

alkoi olla valmis sanomaan hyvästit, Anne alkoi käyttäytymään

oudosti. Hän ei ollut tavoitettavissa. Tämä toisaalta

tulkittiin vain lopun merkiksi. Nyt on aikaa kulunut jo paljon

kauemmin kuin diagnoosissa annettiin ymmärtää. Annea ei

juuri koskaan näy. Kerran Annen sisko luuli törmänneensä

häneen kadulla, mutta ei ollutkaan yhtäkkiä varma. Tilanne

oli niin outo, että hän ei uskaltanut lähestyä. Tokihan oma

siskonsa pitäisi tunnistaa. Tämä nainen vaikutti erilaiselta,

vaikka kyllä se oli Anne.

Ilmeisimmän ihmeen eli parantumisen ja kaiken fyysisen

muuttumisen rinnalla erikoisinta kuitenkin ovat hänen luonteessaan

tapahtuneet muutokset. Aiemmin toki luonnosta

välittävä, mutta melko rutinoitunut autolla ajava individualisti

on hiljalleen muttunut muihin olioihin eläytyväksi ja

niitä tutkailevaksi elolliseksi. Päämäärät ja tarpeelliseksi

koettavat asiat ovat muuttuneet. Käsitys itsestä ja itsen

suhteesta muihin on kriisissä.

Annen tukka ei ole enää vaalea. Ammoniakki on yksi

haitallisimmista kemikaaleista hänen kaltaiselleen. Siihen

hän ei totu – se on hänen heikkoutensa. Anne on alkanut

nauttimaan lämpöisen kosteista oloista ja sokerisista tarjoiluista

omina iloinaan. Syvemmät nautinnon ja hyvänolon

tunteiden lähteet ovat myös vaihtuneet. Ilmeinen riippuvuus

maasta ja yhteyksistä sai muutoksen alussa näyttämään vain

pakolliselta tarpeelta. Nyt hän tuntee jo toisin. Annen identiteetti

häilyy – hänen kehonsa ja mielensä päällimmäisin viesti

on turvata elämää. Olla enemmän hyödyksi kuin haitaksi,

ratkoa muiden jättämiä ongelmia, ei aiheuttaa niitä. Hän ei

voi sulkea itseään miltään. Kauneus on alkanut ympäröidä

Annea.

 

 

*Teksti on aiemmin julkaistu 2014, näyttelykatalogissa 

N = 000°  Kari Huhtamon taidesäätiö ja EMMA taidemuseon toimesta. 

bottom of page