Alma Heikkilä
Alma Heikkilä
ANNE – Superhero
Earth. The feel of soil on the skin. It’s balanced, alive. Steam fills
the lungs. Anne calms down. The surrounding land and plants
stand out. Anne tries, however, to close her mind to all those that
have a message to send, needs and hopes. You must not drift into
caring, drown in timeless space. Your desires and those of others
may get mixed up. Now you must rest, let it gather strength. You
must try to remember that it is separate, Anne has made it get
used to her. But it’s separate! We’re not as one, and I’m not it.
Anne’s the one who did it. Anne needed mushrooms. Me, Anne
… I’m a separate individual with my own plans and needs. Anne
sinks into her thoughts and at the same time, unnoticed, her
connection to the mycelium strengthens.
She no longer recognises species, or names, or anything, however
hard she tries. She only recognises and feels them, annoyingly.
Without scientific names there’s no return to normality.
True, it looks like that’s not possible anyway. Everything’s different.
As if one was another person. It may not be coincidental
that she stops to rest just now and in this place. A few hundred
metres from here is a new clearing which sends out all kinds of
signals. Overwhelming. I could at least try to enjoy myself, choose
a complex spot with an abundance of species, in which fellow
creatures manage their relations evenly. There’s a powerful smell
of plants under stress.
Now is the last chance to get free! One should leave. There’s
so much to do. The air’s humid. The skin’s clammy and slippery.
Collapsed metabolic waste has grown on Anne’s thigh
– as the disease exits from the organs. Recently tiny electric
impulses have been felt throughout the body. Anne knows that
then she can really move. You could now say that the slime
mould is in its vegetative stage. The whole body feels its powerful
rhythmic flow. It also affects the blood pressure. This
time Anne has not eaten lettuce. The last time at this stage
her skin went greenish.
But now one should somehow go! The flow can stop. One
should not get stressed, it could ruin everything. The air’s still
humid. There’s a plastic bag of damp towels, bottles of drink and
sprays in the rucksack. Anne’s dressed in a thick black skirt over
black trousers. Light can’t penetrate her skin – there. There’s a
rag soaked in corn starch jelly taped to her thigh. Nothing should
accelerate the development of the sporangium. For then it would
be necessary to stay in the forest.
Anne is a mycologist from Helsinki. She’s a sensible, fortyyear-
old woman who enjoys her own company. Some time
ago Anne learned that she was very ill. There was no time left
for treatment. There was only time. Anne was accustomed
to working. Her illness drove her to work without hope, to
seek new directions.
In her work Anne had studied how mushrooms adapt to
poisons and actually use them as a source of nutrients. In a
serious vein she recalled the story of how a robot camera had
been placed inside the Chernobyl reactor. The inner surface,
which had been assumed to be empty and dead, was shown
to be completely covered in black slime. Research showed
that the slime lived directly on radiation.
As the disease spread Anne combined her knowledge
of the mycelia as the basis of forest life, intermediaries –
perhaps even carers, to their ability to carry nutrients and
degrade. Now new knowledge floods in about how mushrooms
clean the soil of toxicants as well as in the search for
materials to replace plastic. Anne continued her interest in
the ability of myxomycetes to move and solve problems, remember.
Ultimately everything’s connected to the ability of
the mushroom to adjust to different growth environments.
At the terminal stage of the illness, when her distraught
family prepared to say their farewells, Anne began to behave
oddly. She was no longer reachable. This was interpreted
as a sign of the end. A far longer period had elapsed than
was originally diagnosed. You almost never see her any
more. Once her sister thought she’d bumped into her in the
street, but she wasn’t absolutely certain. The situation was so
strange that she didn’t dare approach her. Surely one should
recognise one’s own sister? But this woman appeared different,
even though it really was Anne.
Apart from the obvious miracle, that she’d been cured,
and alongside all the physical changes, what was special was
the change in her nature. This former nature-loving if rather
routinised car-driving individualist had gradually become
empathetic towards other creatures as well as a student of
them. Goals and other essential things have changed. Her
idea of herself and her relationship to others is in crisis.
Anne’s hair is no longer fair. Ammoniac is one of the
most dangerous chemicals for people like her. She can’t get
used to it – it’s her weakness. Anne has begun to enjoy warm
humid conditions and is happy being offered sugary things.
The sources of deeper enjoyment and feeling good have also
changed. At the beginning of the change, the obvious dependence
on the earth and its associations appeared only as
a compulsory need. Now she feels differently. Anne’s identity
vacillates – the main message of her body and mind is to
secure life: To be of more of a benefit than a hindrance, to
solve the problems of others rather than create them. She
can’t exclude herself from anything. Beauty has begun to
surround her.
translation Michael Wynne-Ellis
First published in N = 000° - by Kari Huhtamon taidesäätiö and EMMA, 2014
ANNE – supersankari
Maa. Multa tuntuu iholla. Se on tasapainoista, elävää. Höyryt
virtaavat keuhkoihin. Annen olo hiljenee. Ympäröivä maa ja kasvit
tulevat esille. Anne kuitenkin yrittää sulkea mielen kaikilta
niiltä, joilla olisi nyt viestejä lähetettävänä, tarpeita ja toiveita.
Ei saa ajatua välittämään, uppoutua ajattomaan tilaan. Omat ja
muiden halut voivat sekoittua. Nyt pitäisi vain levähtää, antaa
sen kerätä voimaa. Pitää jaksaa muistaa, että se on erillinen.
Anne on sen itse itseensä totuttanut. Mutta se on erillinen!
Emme ole yhtä, enkä minä sitä. Anne on se, joka teki teon. Anne
tarvitsi sientä. Minä, Anne...olen erillinen yksilö, jolla on omia
suunnitelmia ja tarpeita. Anne vaipuu aatteisiinsa ja samalla,
huomaamatta, yhteys rihmastoon voimistuu.
Hän ei enää tunnista lajeja, ei nimiä, ei mitään, vaikka kuinka
ponnistelisi. Hän vain tunnistaa ja tuntee ne, harmittaa. Ilman
tieteellisiä nimikkeitä ei ole paluuta arkeen. Tosin elämän
palautuminen ennalleen ei muutenkaan taida olla mahdollista.
Kaikki on nyt toisin. Aivan kuin olisi eri ihminen. Ei taida olla
sattumaa, että hän jäi lepäilemään juuri nyt ja tähän paikkaan.
Muutaman sadan metrin päässä on tuore hakkuuaukea ja sieltä
kantautuu monenlaisia signaaleja. Ylitsevyöryvää. Voisin edes
yrittää nauttia, valita monimutkaisen lajirikkaan kohdan, jossa
kanssaolijat hoitavat yhteyksiään tasaisesti. Täällä kasvien
stressin tuoksu on todella voimakas.
Nyt on viimeinen hetki irtaantua! Pitäisi lähteä. Paljon on
tehtävää. Ilma on kosteaa. Iho on nihkeä ja liukas. Annen reisille
on muodostunut luuhistuneita kuona-ainetuppia - sairaus
poistuu elimistöstä. Pieniä sähköimpulsseja on tuntunut kauttaaltaan
viime päivät. Anne tietää, että silloin hän voi todella
liikkua. Nyt voitaisiin sanoa, että limakko on plasmodivaiheessa.
Koko kehossa tuntuu sen voimakas rytminen virtaus. Sen tuntee
myös verenpaineessa. Tällä kertaa Anne ei ole syönyt salaattia.
Viimeksi samassa vaiheessa kiertoa hänen ihonsa värjäytyi vihertäväksi.
Mutta nyt pitäisi jotenkin lähteä! Virtaus voi pysähtyä. Ei
saa stressata, se voi pilata kaiken. Ilma on toistaiseksi kosteaa.
Repussa on muovikassiin pakattuna märkiä pyyhkeitä, juoma- ja
sumupullot. Anne on pukeutunut mustaan paksuun hameeseen,
jonka alla on mustat housut. Valo ei pääse iholle – siihen. Reiden
laitaan on teipattu maissitärkkelyshyytelöllä kyllästetty riepu.
Mikään ei saisi jouduttaa itiöpesäkkeiden kehitystä. Silloin olisi
pakko jäädä metsään.
Anne on helsinkiläinen sienitutkija. Omissa oloissaan viihtyvä,
tasainen, neljäkymmentävuotias nainen. Jokin aika
sitten Anne sai tietää olevansa erittäin sairas. Aikaa ei ollut
enää hoidoille. Aikaa vain oli. Anne oli tottunut työhön.
Sairaus ajoi Annen toivottomaan työntekoon, hakemaan
uusia suuntia.
Työssään Anne oli tutkinut eri sienien kykyä sopeutua
myrkkyihin ja lopulta käyttää niitä myös ravinnoksi. Keskittyneesti
hän kertasi tarinaa robottikamerasta, joka oli
lähetetty Tsernobylin reaktoriin sisälle. Tyhjäksi ja kuolleeksi
oletettu sisäpinta osoittautui olevan kauttaaltaan mustan
liman peitossa. Tutkimuksissa huomattiin liman elävän suoraan
säteilystä.
Sairauden edetessä Anne yhdisteli tietojaan sienirihmastojen
toiminnasta metsän pohjana, välittäjinä – ehkä jopa
hoitajina, niiden kykyyn kuljettaa ravinteita ja hajottaa. Nyt
sienistä tulvi uutta tietoa maaperän puhdistamisessa myrkyistä
ja muovia korvaavan materiaalien etsinnässä. Annen
kiinnostus jatkui limasienten kykyyn liikkua ja ratkoa ongelmia,
muistaa. Lopulta kaikki yhdistyi sienten kykyyn tottua
eri kasvualustoihin.
Sairauden loppuvaiheessa, kun etäiseksi jäänyt perhe
alkoi olla valmis sanomaan hyvästit, Anne alkoi käyttäytymään
oudosti. Hän ei ollut tavoitettavissa. Tämä toisaalta
tulkittiin vain lopun merkiksi. Nyt on aikaa kulunut jo paljon
kauemmin kuin diagnoosissa annettiin ymmärtää. Annea ei
juuri koskaan näy. Kerran Annen sisko luuli törmänneensä
häneen kadulla, mutta ei ollutkaan yhtäkkiä varma. Tilanne
oli niin outo, että hän ei uskaltanut lähestyä. Tokihan oma
siskonsa pitäisi tunnistaa. Tämä nainen vaikutti erilaiselta,
vaikka kyllä se oli Anne.
Ilmeisimmän ihmeen eli parantumisen ja kaiken fyysisen
muuttumisen rinnalla erikoisinta kuitenkin ovat hänen luonteessaan
tapahtuneet muutokset. Aiemmin toki luonnosta
välittävä, mutta melko rutinoitunut autolla ajava individualisti
on hiljalleen muttunut muihin olioihin eläytyväksi ja
niitä tutkailevaksi elolliseksi. Päämäärät ja tarpeelliseksi
koettavat asiat ovat muuttuneet. Käsitys itsestä ja itsen
suhteesta muihin on kriisissä.
Annen tukka ei ole enää vaalea. Ammoniakki on yksi
haitallisimmista kemikaaleista hänen kaltaiselleen. Siihen
hän ei totu – se on hänen heikkoutensa. Anne on alkanut
nauttimaan lämpöisen kosteista oloista ja sokerisista tarjoiluista
omina iloinaan. Syvemmät nautinnon ja hyvänolon
tunteiden lähteet ovat myös vaihtuneet. Ilmeinen riippuvuus
maasta ja yhteyksistä sai muutoksen alussa näyttämään vain
pakolliselta tarpeelta. Nyt hän tuntee jo toisin. Annen identiteetti
häilyy – hänen kehonsa ja mielensä päällimmäisin viesti
on turvata elämää. Olla enemmän hyödyksi kuin haitaksi,
ratkoa muiden jättämiä ongelmia, ei aiheuttaa niitä. Hän ei
voi sulkea itseään miltään. Kauneus on alkanut ympäröidä
Annea.
*Teksti on aiemmin julkaistu 2014, näyttelykatalogissa
N = 000° Kari Huhtamon taidesäätiö ja EMMA taidemuseon toimesta.